Liikkumisen iloa etsimässä

Keskiviikko 9.3.2016 - Elisa Makkonen


Ah, miten trendikästä olisikaan voida sanoa, että: ”Mä niiiiin RAKASTAN liikuntaa!” tai ”Oooh, miten mahtava fiilis mulle tulee oikein rankan treenin jälkeen!” … No, nyt tulee syntisen ihmisen synnintunnustus: minä en pidä liikunnasta. Piste. Olen laiska liikkumaan, en ole koskaan aikuisiällä löytänyt ’omaa lajiani’, enkä todellakaan saa liikunnan aiheuttamasta likomärästä selästä ja kiristävistä keuhkoista minkäänlaisia kiksejä. Jos on sohvaperunoita, niin minä olen se kaikkien niiden äiti, se ituperuna. 

Mutta: tämä ihana meillä asuva, nykyään kolmejäseninen ja kaksitoistajalkainen humppaorkesteri PAKOTTAA minut(kin) liikkeelle! Saan syyn lähteä ulos ja mieluiten metsään. Narulenkkejä lähikaduilla ei valitettavasti meillä oikein voi kuvailla ulkoilun riemuksi. Niitä kuvastaa parhaiten kolme äärimmilleen venytettyä ja keskenään taidokkaasti letitettyä hihnaa, joiden toisessa päässä roikun minä turhia, tai korkeintaan sekunnin kerrallaan vaikuttavia komentosanoja kiljahtelevana punnuksena. Häviän auttamatta kilpailun poikien mielenkiinnosta jalkakäytävien tuoksuille… Mutta ne ihanat, rentouttavat metsälenkit! Koputan puuta tätä kirjoittaessani, mutta luoksetulo on yksi niistä asioista, jonka pojat hallitsevat. Metsässä ne saavat juosta vapaana ja minä tallustella rauhassa perässä, useimmiten kamera kaulassa.

Voimaantumisesta on tullut niin muodikas sana, että karsastan sen käyttämistä. En kuitenkaan oikein löydä kuvaavampaakaan ilmaisua sille ololle, minkä metsälenkit minussa saavat aikaan. Jopa ne vesi- ja räntäsateessa rämmityt. Tänään viimeksi kuljimme lähimetsässä ja sain havainnoida kevään pieniä edistysaskelia. Näin kahden paluumuuttajajoutsenen ylilennon ja kotona Googlen avulla palokärjeksi tunnistamani lentelijän. Se piti mennessään sen päiväistä metakkaa, että pojatkin pysähtyivät ihmetellen pälyilemään ympärilleen. Muutkin linnut pistivät puiden latvoissa parastaan, kuului sirkutusta, räkätystä, kimitystä ja viheltelyä. Ja sieluni lepäsi.

Märässä lumessa kahlatessani sain itseni kuitenkin kiinni ajattelemasta, että sulaisipa jo tämä lumi (se saakeli kun tekee kuvaamisestakin paljon hankalampaa!) ja paljastuisi keväinen maa. Olen vuodenaikaihminen, pidän niiden vaihtelusta ja monimuotoisuudesta. Nautin eri vuodenaikojen mukanaan tuomista erilaisista jutuista; syksyn pimenevistä illoista ja kynttilöistä, talvesta, ensilumesta ja joulun odotuksesta, pitenevistä päivistä ja hiirenkorvista, kesän lämmöstä ja tuoreista marjoista. Syyllistyn kuitenkin siihen, että odotan aina sitä seuraavaa vuodenaikaa! Miksi ihmeessä? Nyt harjoittelenkin tietoisesti juuri tästä hetkestä, vallitsevasta säästä ja vuodenajasta nauttimista. Hetkessä eläminenkin on nykyään jo niin kulunut ja korni klisee. Tämä Makkosen pojat –ilmiö kaikkinensa on kuitenkin mahdollistanut minulle niin poikkeuksellisen vapauden ainakin näiksi joiksikin kuukausiksi, että syntilistani kasvaa entisestään jos en nyt ymmärrä pysähtyä, nauttia ja olla kiitollinen jok’ikisesta hetkestä. Juuri tässä ja nyt, vaikka sitten märässä lumessa kahlaten.

Harhauduinpa fiilistelyssäni vähän sivupolulle alkuperäisestä aiheesta! Minä siis en edelleenkään rakasta liikuntaa, mutta rakastan koirien kanssa tekemiämme metsälenkkejä. Rakastan sitä, että tuo poikabändi pakottaa minut liikkeelle, pissahätä kun tuppaa iskemään säällä kuin säällä ja juuri tänä vuodenaikana – ei vasta sitten kun lumi on sulanut, aurinko paistaa ja silmut vihertävät! Metsässä tunnen ainutlaatuista rauhaa. Olenhan siellä parhaassa mahdollisessa seurassa.

masametsassa.jpg

Avainsanat: Makkosen pojat, koira, kääpiösnautseri, liikunta, ulkoilu, metsä


Kommentit

9.3.2016 15:36  Raija sopanen

Kuva 📷 sopii jutusteluusi kuin nenä 👃 päähän. Samaistun kirjoitelmaasi. Hienosti sanottu 😊

9.3.2016 16:40  Helena Huhtala

Sanat kuin minun suustani. Sohvaperuna minäkin. Omaa karvamurua ei enää ole, mutta onneksi 4 hoitokoiraa, joita saan lainaksi loma-ajoilleni. Silloin tulee ulkoilluksi. Mukavampaa se onkin mennä koiran/koirien kanssa kävelemään, kun muuten ei varmaankaan tulisi lähdetyksi esim. sadesäällä. Sunnuntaina sukuun tulee westievauva 😊, jonka myöskin saan hoitoon tulevaisuudessa. Pysyy itsellä pää ja jalat.kunnossa koirien ansiosta. Mukavia ulkoiluhetkiä TopTriolle ja äiti M:lle.

9.3.2016 19:40  Maija Kirvesoja

Tämänkin sohvaperunan on pieni käppänä pelastanut ja nyt maittaa hyvin muukin liikunta. Aamulenkit täällä maalla antavat voimia päivän aherrukseen. Ja niinkuin me kaikki käppänistit tiedämme, hauskoja hetkiä näiden murujen kanssa riittää. Kiitos kivasta jutusta jälleen kerran.

9.3.2016 19:50  Kati

Voihan sohvaperuna! Onneksi pojat liikuttavat sinua ja pääset metsään. Liikkuminen on kivaa ja onneksi jokaiselle löytyy jotakin, mistä diggaa.
Nimim. ryhmäliikuntatunneilla hengaileva

9.3.2016 20:05  Helena

Metsäily käppänien kera on kyllä parasta liikuntaa ja mielenvirkeyttä. Vaikka itse liikun muutoinkin niin ulkoilu kiireettömänä koirien touhuja seuraillen metsässä on todella kaikin puolin parasta liikettä sielulle ja ruumiille. Ja näin keski-ikäistyessä sen arvo vain nousee, se on kuitenkin liikuntamuoto johon pystynee pitkäänkin ja jossa on tilaa myös mielelle. Itse asiassa jopa urheilijoiden palautuminen kovasta treenistä kuulemma nopeutuu koiraulkoilulla. Hyviä kuvauskelejä ja ihania metsähetkiä kevääseenne !

9.3.2016 20:30  Aino Henttinen

Viikonloppuaamut on enemmän minun ja Tiuhtin aikaa. Arkisin minä lähden töihin ja mies hoitaa koiran. Mutta en minäkään rakasta hikiliikuntaa.

9.3.2016 21:20  Kyllikki Kiiranen

Eläköön koiramme, jotka liikuttavat meitä!

9.3.2016 21:47  Kia Häggblom

Ei tosiaan tulisi vaikka kaatosateessa lähdettyä ulos ilman nelijalkaisia-karva-rakkauksia

9.3.2016 22:39  Sirkka Ypyä

Minäkään en välttämättä lähtisi kaikilla räntäsateilla, mutta Ali-poikaa ei sateet haittaa. Ihan mukava on aina olo reissun jälkeen.

10.3.2016 11:42  Tarja Kalmari

Pidän myös vuodenajoista.käppänät otin kun jäin eläkkeelle,paljon on kävelty,kotiseutu tullut tosi tutuksi,metsiä ,peltoja,polkuja ja asfalttiakin joutuu välillä kulkemaan.Terkkuja Masalle,upea kuva.

12.3.2016 20:20  Sari Yli-Sorvari

Ihana lukea myös Makkosten äireen tarinoita. Ei noita poikien kaa juttuja oo tylsä lukee ;)

19.3.2016 18:36  Päivi Kytömäki

Noinhan se menee, koirat liikuttaa. Saa liikkeelle ja joskus myös liikuttuneeksi! Molempia. Nämä teidän kolme vejestä..niissä on sitä jotain, kun katson heidän silmiin, niin jokin aina värähtää sisälläni, tietysti palautuu mieleen oma käppänä. Noiden ilmeet on niin mahtavia. Ihana juttu, kun jaksat pitää näitä sivuja ja olette joka päivä ilonamme!


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini